Tampereella vakuutti tänä vuonna etenkin kotimainen jazz, muun maailman tarjonta oli huomattavasti epätasaisempaa. Yhdysvalloista ei tällä kertaa ollut löytynyt festivaalin arvon mukaista tasoa, mutta onneksi Englanti ja Norja pitivät kutinsa komeasti.
Jazz Happening on ollut pitkään Suomen paras jazzfestivaali (ja spiikkasipa Mikko Hassinen Telakalla maailman parhaaksi), mutta kilpailu on kiristymässä. Espoon April Jazz antaa jo tiukasti vastusta, ja myös helsinkiläinen We Jazz on aloittanut erittäin terävästi, vaikka elääkin toistaiseksi lähinnä kotimaisen musiikin varassa.
Tampereellakaan ei siis ole varaa jumittua liiaksi hyväksi havaittuihin kaavoihin, jos piikkipaikka mielitään pitää. Esimerkiksi Ravintola Telakan ahtaus alkaa jo vakavasti haitata suomijazzin kunnianhimoista esittelyä. Kotoisan mukava paikka, mainio akustiikka, mutta auttamattoman pieni tarkoitukseensa.
Sisältö on toki raameja tärkeämpi. Siksi Tampere on edelleen monelle musiikinystävälle jokavuotinen pimeimmän ajan valopilkku.
Telakan suomalaiset: festivaalin paras kokonaisuus!
Kotimaisen jazzin taso on tätä nykyä häkellyttävä. Paljon on virtuooseja, mutta vielä ilahduttavampaa on, että löytyy myös hienoa taiteellista näkemystä, sellaista, joka laittaa virtuoosit palvelemaan musiikin kokonaisuutta. Telakan kuuden yhtyeen kattaus oli liki täyosuma, ja konsertit kokonaisuuksina onnistuneempia, ehyempiä ja tasapainoisempia kuin yksikään päälavan konserteista. Etenkin lauantain kaari oli komea Liberty Shipin organisoidusta freestä Teemu Viinikaisen kitaraneroilun kautta Elektro GT:n uusiksi keksimään fuusiojazziin.
Mika Kallion ideoima lyömäsoitinyhtye Kallio Slaaki aloitti Telakan suomalaisvyörytyksen. Viime vuonna Polymania for percussion -levyn julkaissut ryhmä on jalostanut juttuaan vuodesta 2008 alkaen, ja vaikka iso kuva ei ole muuttunut, hienoviritystä tapahtuu koko ajan. Kallion oma setti pitää nykyään sisällään mahdottomasti erivireisiä gongeja ja myös kimeänkirkkaat pikkulautaset saavat kuuluvan roolin. Anssi Nykänen on pysynyt perussetissä, mitä nyt jättimäinen, Dallapéstakin tuttu bassorumpu säväyttää, Mikko Hassisen spesiaalina ovat putkikellot. Rytmien lisäksi Slaaki pystyy myös monipuoliseen melodiasoittoon. Draaman kaareen kuului tällä kertaa spastinen räpistely, groovejatkumoiden sijaan rytmijaksojen katkonainen vaihtelu, sakraalit tunnelmat ja äärimmillään jopa shamanistinen henki.
Jazzissa peruskysymyksiin on aina kuulunut: miten säilyttää yhteys perinteeseen ja samalla uudistua, tehdä uutta musiikkia omalla äänellä. Jori Huhtala on onnistunut tässä upeasti. Uutta kvintettiä varten laaditut sävellykset eivät olleet radikaaleja, mutta ne olivat omia, omaperäisiä, kekseliäitä ja hallittuja kokonaisuuksia, eivät vain pieni teemanpätkä ja paljon sooloja. Huhtala on myös kasvanut hienosta basistista todelliseksi yhtyejohtajaksi, itseluottamus riittää tämän todella kovatasoisen porukan johtamiseen edestä. Sen verran tuore tapaus yhtye on, että rumpali Ville Pynssi piti vielä tiukasti nuotteja silmällä, mutta soitti siitä huolimatta hyvin irtonaisesti ja mielikuvituksellisesti. Artturi Rönkä tuurasi kiitettävästi vakipianisti Aki Rissasta, ja yhtyeen saksofonisolistit vasta olivatkin mahtavia. Joakim Berghäll soitti tenoria, Mikko Innanen baritonia ja alttoa, ja fonistit latasivat vuoron perään hämmästyttäviä sooloja, kykenivät todellakin nostamaan musiikin uusille tasoille.
Teddy’s West Coastersin keikasta en saanut oikein mitään irti. Noin ylipäätään arvostan museotyötä suuresti, mutta elävän musiikin kohdalla onkin vähän vaikeampi tilanne. On niin paljon hyvää uutta musiikkia, elämä on kovin lyhyt, miksi tuhlaisin aikaani jo loppuunkuuntelemaani? Papat soittamassa swingiä torin laidalla menettelee, mutta kun nuoret tai vähän vanhemmatkin huippusoittajat panostavat 50- ja 60-lukujen soundiin ja lipsuttelevat vielä siitäkin swingimpään suuntaan, en oikein jaksa innostua. Tampereen suuri linja on ollut katsoa eteenpäin, ja kaikkinaiset poikkeukset ovat tietysti sallittuja ja jopa suotavia. Tämä vain ei ollut se minun poikkeukseni.
Saksofonisti Esa Pietilän liidaama Liberty Ship latasi Telakan lauantaille huikean avauksen. Tässäkin bändissä on vain loistavia yksilöitä, ja yhteisesti muokattavana on sävelletty kokonaisuus, mutta henki ja tyyli ”free”. Pietilältä kuultiin erinomaisen tyylikästä vaihtelua efektisoittamisen, melodis-lyyrisen ilmaisun ja väkivahvan tunnesoiton välillä. Aki Rissasen efektoitu sähköpiano sähisi sielunveljenä, Antti Lötjösen ja Olavi Louhivuoren komppia parempaa on vaikea edes kuvitella.
Jokunen kymmenen noita on tullut koettua, mutta jo vain tässä oli paras näkemäni Teemu Viinikaisen keikka. Kaikki Viinikaisen tekniset hienoudet olivat nyt taiteellisesti jämptissä paketissa: vikkelät sointusoolot, supernopeat juoksutukset, huiluäänten tyylikäs käyttö, kaiken kaikkiaan sujuvuus, eloisuus ja lento innostivat. Ville Herrala ja Mika Kallio olivat myös aivan loistokkaita, ja kun muistelee edellisen yhtyeen komppiparia, niin tässähän vietettiin jo sangen maagista rytmisoittamisen iltaa.
Ja mikä loppuhuipennus lauantai-illalle olikaan varattu! Mikko Hassisen Elektro GT on upea viisikko, mutta kun bändissä on vielä nipussa kolme semmoista virtuoosia, jotka pistävät yleisön hihkumaan ja huutamaan sooloilleen: trumpetisti Kalevi Louhivuori, kitaristi Varre Vartiainen ja basisti Lauri Porra.
Aluksi iski Louhivuoren valtava sähköinen soundikirjo, funkkaus wah wah -pedaalilla, voimallinen atakki. Vartiainen villitsi useampaan otteeseen, ja loppua kohden viisikon meno vain kiihtyi, viimeistään Porran temppusoolo pisti yleisön palasiksi. Sen jälkeen oli Varrella vielä yksi illan kolmesta pitkästä näytöstään. Hyytyikö kitaristi Porran aiheuttaman valtavan mekkalan alle? No mitä vielä, Varre on Marzi Nymanin kanssa monissa yhteyksissä tottunut tähän suohonsoittamismeininkiin. Sieltä se äijä nousi pinnan alta, ja pisti lopulta illan suurimman vaihteen silmään, ja lopulta kitara ulvoi ja itki ilosta.
Nuo likikäsittämättömät virtuoosijaksot tietysti varastavat huomiota kaikelta muulta, mutta onttoa se yksilöhurjastelu olisi jos musiikilla ei oikeasti olisi vankkaa pohjaa. Mikko Hassisen sävellyksissä sitä on, tuntuu että hän on keksinyt fuusion uudestaan. Hassis-fuusio kestää kuuntelua, sitä ei ole pilattu esimerksi teemantoistelulla tai muulla typerällä jankkauksella, musiikki menee aina eteenpäin. Jos tämä ei ole vientikelpoinen tuote, niin mikä sitten?
Mikko Innanen lunasti odotukset
Hienonhienon Telakan kattauksen jälkeen saatiin myös päälavalla nauttia komeasta kotimaisesta spektaakkelista. Sunnuntain päiväkonsertin aloittanut Mikko Innasen 12-miehinen orkesteri oli huikea, muhkea svengi ja vapauttava ekspressiivinen väriloisto yhdistyivät.
Innasen laboratoriossa on valmistunut isolle orkesterille sitä samaa arvaamattomuutta ja pelottomuutta kuin aiemmin pienyhtyille Innkvisitio ja PLOP. Uusista sävelteoksista mieleen jäi esimerkiksi hauska myrskyjakso: Innanen veteli altolla totaalifreetä, sai kumppanikseen ja kirittäjäkseen Pauli Lyytisen, takana tuplarumpujen hirveä tempo ja bassojen jousivetelyt. Tätä forte fortissimoa vasten nousivat yllättäen vaskien ylväät, hymnimäiset linjat. Kaaos ja melodia yhdessä, komeata!
Innasen musiikkiin kuulu myös pokerinaamalla esitetty huumori. Hupihauska oli esimerkiksi Ornette Colemanille kumartanut nopeiden vaihtelujen biisi, jonka lyhyet jaksot saattoivat pitää sisällään liki mitä tahansa, hulvattomaan koosteeseen mahtui kaaosfreetä, vaskien sulosointia, huumoria ja hempeilyä.
Lopuksi tehtiin vielä kunniaa viime vuonna kuolleelle Otto Donnerille, joka kaiken muun ohella oli myös ison freejazzorkesterin pioneeri ja sikäli myös Innasen oppi-isä. Seppo Kantonen teki pianostaan hakkelusta, free ja dixieland yhdistyivät toviksi koko orkesterin voimin, ja humoristinen lauluosuus päätti upean konsertin. Hyvästi Otto Donner, työsi jälki näkyi tälläkin lavalla hienolla tavalla.
Vuoden jazzmuusikko on Markku Ounaskari
Suomen Jazzliitto kokousti Tampere Jazz Happeningin yhteydessä ja jakoi myös Yrjö-palkintonsa vuoden muusikolle, rumpali Markku Ounaskarille. Palkittavaa tuskin kukaan hämmästyi, ainoa ihmettelyn aihe taisi olla että ”nytkö se vasta sen sai?”.
Vähintäänkin ansaittu saavutus tälle maagiselle rumpalille. Palkittu joutui tietysti myös taitonsa näyttämään, ja teki sen Pakkahuoneen päälavalla yhdessä multipuhaltaja Jone Takamäen kanssa.
Esitys oli hyvinkin Yrjön arvoinen, ja sikäli taiten laadittu että soittajien kesken oli hyvä balanssi, ja samalla Ounaskarin palkittu rytmisoittaminen oli tarpeellisessa määrin valokeilassa. Mastero ja malletit, kapulat, pellit, gongit, rumpusetti, josta erikseen mainittava bassorumpu, iso, erityismatala ja hyvin soiva.
Esitykseen voi hyvin liittää lainauksen Jazzliiton palkitsemisperusteluista: ”Ounaskarille on tunnusomaista erinomainen muodon ja dramaturgian hahmotus, missä tahansa musiikillisessa tilanteessa ja tyylilajissa”. Juuri näin se menee, Ounaskari ei petä koskaan.
Duoesityksessä Takamäki tunnelmoi shakuhachilla, bambuhuilulla ja saksofoneilla, ensin orientaalista tunnelmamaalailua, sitten fonilla jo vuolasta virtaa, joka veti Ounaskarin mukanaan rymisemään. Tenorisaksofonilla Takamäki aloitti silkalla efektisoitolla, sitten alkoivat raju rumuus ja kaunis levollisuus vuorotella. Tempo ja intensiteetti kiihtyivät, sinänsä arvattavasti. Tämmöisen lyhytkonsertin mittainen muotoilu Takamäellä kaarineen kaikkineen on täydellisesti hallussa. Ei mitään soittimesta toiseen edestakaisin hyppelehtivää levottomuutta, vaan neljän instrumentin hyvin tunnelmissa edennyt linja.
Seglem, Bates ja farmarit vakuuttavimmat ulkomaiset
Kun fokus oli Telakalla, päälavan ulkomaisista yhtyeistä ehdin katsastaa vain osan kokonaan, osa jäi pintaraapaisulle. Tämän vuoden kattauksesta eniten innostivat Karl Seglem ja Django Bates. Zakir Hussaisin perkussioshow on toki maininnan arvoinen. Länsimaisen yleisön kosiskelusta kuului napinaa, mutta ainakin minua saa kosiskella vaikka kuinka, jos on noin taivaallisen hyvä hommassaan. Toinen onnistunut kosiskelija oli festivaalin loppuhuipentaja, Klubilla esiintynyt norjalainen Farmer’s Market. Yhtyeen sapluuna on pysynyt ennallaan vuodesta toiseen, mutta onhan se aivan hillitön paketti.
Karl Seglem osoitti että vielä on vuonojazz voimissaan. Seglemin tenorisoundi on ainutlaatuisen puhdas ja vahva, lehmänsarven käyttö vallan imaginaarista. Hienoja vaikutelmia loi Seglemin ”laulu” läpi kummankin soittimen. Pianisti Andreas Ulvo käytti komppisoitossa paljon dempattuja kieliä, seurasi harvinaisen intensiivisesti muiden soittoa, ja paitsi osallistuva ja kuunteleva, hän oli myös pianismissaan täysin vapaa kliseistä. Koko kvartetti oli samaa upeata tasoa, musiikki oli viimeisteltyä ja herkkää, ja jos joku pitää norjalaista kaunojazzia tunnekylmänä, tämä ei sitä ollut, päinvastoin Seglemin musiikki oli täynnään suurta tunnetta ja kiihkeää keskittymistä.
Django Bates on luova hullu, umpimusikaalinen luonnonvoima. Ohjelmistossa kuultiin sekaisin Parker-biisejä ja Batesia, kaikki pianistin ilkikurisen, ilakoivan soittotavan valaisemia. Ensin tuntui että trion komppi ei ole ollenkaan samoilla aaltopituuksilla Batesin äkkiväärän vikkelöinnin kanssa, mutta setin kestäessä alkoikin varmistua että juuri tällainen sen pitää ollakin. Kerrankin jotensakin uusi ja ”erilainen” komppikäsitys, rumpali ja basisti olivat löytäneet luovan tavan pilkkoa ja rakentaa uusiksi Parkeria, Batesia, rytmiä.
Mathias Eick tunnetaan lyyrisen trumpetin mestarina, ja Suomessa etenkin yhteistyöstä Iro Haarlan kanssa, mutta nyt saatiin jotakin ihan muuta. Kauniita, kaikuisia suvantojakin oli, mutta ennen pitkää lähdettin aina väkivahvaan, ronskiin biittiin kahden rumpalin piiskaamana. Sähköbasisti Audun Erlien on rakentanut itselleen hyvin erikoisen soundivalikoiman, tummasta tuhnusta eriasteisiin kaikuefekteihin. Eickin taustalla tärkein oli kuitenkin kosketinsoittaja Andreas Ulvo, jonka sähköpiano oli ajettu monen pedaalin läpi, säröinen soundi oli välillä hyvin sähkökitaramainen.
The Thing on free jazzin Led Zeppelin. Mats Gustafssonin ehtymätön energia, laavasoitto tenorilla ja baritonilla, basistilla perkussiivinen tatsi, ruhjova ja runnova ote, ja silloin rumpalinkin täytyi olla hyvin Bonzo-like pysyäkseen mukana. Gustafssonin ohella myös kompin Ingebrigt Håker Flaten ja Paal Nilssen-Love ovat monivuotisia happeningkävijöitä, ja se olikin ainoa probleemi. Keikka oli intensiivinen, mutta yksikään muusikoista ei pystynyt antamaan vakioyleisölle mitään uutta taiteilijakuvaansa, muille kyllä varmasti ihmeteltävää.
Englantilainen Sons of Kemet ei onnistunut. Kaksi rumpalia kolasi herkeämättä taustalla, bassorummut sykkivät tasaista poljentoa (rytykaksikon kakkoseksi jäänyt Seb Rochford näytti jostain syystä tympiintyneeltä koko touhuun), tuuba meni useimmiten kolmen, neljän sävelen riffillä koko biisin läpi. Tenorisaksofonisti Shabaka Hutchins latasi naiiveja melodianpätkiä ja riffejä, joten saksofoni sai paljolti palvella rytmisoittimena: muutaman sävelen palastelua, loputonta toistoa ja rytmistä variointia. Entä sitten? Substanssi jäi seitinohueksi. Tribaalimusiikkia, oman heimon perustamista, vaan olisihan saman homman voinut hoitaa huomattavasti mielikuvituksellisemmallakin tavalla.
Sunnuntain päiväkonsertissa Mikko Innasen iso orkesteri putsasi pöydän, muille jäi murusia. Hollantilais-amerikkalainen Perch Hen Brock & Rain aloitti atonaalisella kitkutuksella, mutta kasvatti sittemmin musiikkinsa vahvaksi tunnelmien rakenteluksi. Trumpetisti Terence Blanchard oli tuonut Tampereelle sähköisen yhtyeensä, ja määrännyt rumpalinsa soittamaan noin avaukseksi kymmenen minuuttia puuduttavaa rokkikomppia, ja sehän on jazzfestivaaleilla aina aika paha. Rytmin elävyys taitaa olla hyvinkin merkittävä jazzia määrittelevä tekijä, kun tuo virvelirummun yksitotinen hakkaus tuntui kaiken festivaalilla koetun rytmiriehakkuuden jälkeen lähinnä rienaukselta.
Mutta onneksi oli vielä jäljellä loppuhuipennus tai vähintään loppuvirkistys, eli norjalaisen Farmer’s Marketin keikka Klubin sunnuntai-illassa. Rypyt silisivät otsalta, ahdistus kaikkosi. Farmer’s Market perustuu kahteen asiaan, ja ne ovat virtuoositeetti ja huumori. Klubiympäristössä yhdistelmä on vastustamaton.
Lähes mitä tahansa instrumenttia soittava Stian Cartensen johti joukkonsa balkanilais-intialais-norjalaiseen rytmihurmioon, tällä kertaa harmonikka, sähkökitara ja huilu soittiminaan. Kitaristi Nils-Olav Johansenin tavaramerkkinä on laulun ja kitaran mutkikkaasti polveileva unisonojuoksuttelu. Rumpali Jarle Vespestad rytmitteli hankalat jaot sujuvasti, vaihtoja tuli tiheään muuallakin kuin viiden sekunnin biisinpätkiä solkenaan vaihdelleessa encorepotpurrissa. Ai niin, se olikin vasta kolmas encore, eihän näitä olisi haluttu päästää pois ollenkaan. Sitten viime näkemäni puhallinpuolle Trifon Trifonovia avittamaan on tullut klarinetisti Filip Simeonov. Avittaminen on ehkä väärä sana, Simeonovin luritukset nostivat miehen ihan ykköskastiin. Nopeampaa klarinetistia ei voi enää olla, se ei ole inhimillisesti mahdollista. Toki balkanakuviointi pysyy suppealla alueella, ja menee jazzimprovisaatioita kaavamaisemmin, se auttaa nopeusasioissa, mutta olihan se silti huiman vaikuttava suoritus.
Tampereen klubikonsepti on muutenkin kohdillaan. Hienoa päästä maistelemaan rytmimusiikkia eri puolilta maailmaa, tällä kertaa farmareitten lisäksi Tamikrestin hypnoottista aavikkobluesia ja Linton Kwesi Johnsonin runonlausuntaa Dennis Bovellin reggaeyhteen säestyksellä.
…..
Summa summarum: Telakalla huippua Jori Huhtala 5 ja lauantai kokonaisuudessaan (Liberty Ship, Teemu Viinikainen Trio, Elektro GT), päälavalla eniten pisteitä (10+) Mikko Innasen orkesterille, Karl Seglemille ja Django Batesille. Virkistävimpiä etnojatseja olivat Zakir Hussainin perkussioshow ja ennen kaikkea Farmer’s Marketin loppuräjähdys.
Maaottelut: Norja-Englanti 3-1, Suomi-USA 6-0 (sekajoukkueella pelaava Perch Hen Brock & Rain laskettu tässä hollantilaiseksi jotta saatiin rumempi lopputulos)
Aleksi Mannisen arvio Bill Frisellin keikasta (Aleksin papereissa Amerikka ei suinkaan jäänyt nollille…)
